Mieli on mielenkiintoinen juttu. Olen omalta kohdalta todennut, että huolen määrä on usein vakio, oli sitten se huoli sitä että onko tukka hyvin ja näkyykö kello vai että miten selviän talven yli lämpimänä. Ehkä karrikoiden, mutta sinne päin. Sama se on velassa. En huomaa mitään eroa siinä olossa, että onko velkaa 40 tuhatta vai 8 tuhatta. Ihan sama olo, sama ahdistus tai mikä lie mielen puristus. Luulen, että jos ei olisi velkaa, niin puristus tulisi jostain muusta. Sinänsä siis velka on ihan kiva kiristyspanta otsalla. Se on konkreettinen ja helppo asia olla huolissaan, olisi paljon huonompia vaihtoehtoja. Rahan ja velan aiheuttama olo helpottuu vain sillä, että miten sillä jäljelle jäävällä rahalla pärjää. Silloin kun velkojen jälkeen käteen jäi parisataa vähemmän kuin mitä laskujen jne maksuun meni, niin olo oli karsea. Nyt kun sillä rahalla voi pärjätä ihan ok, niin on vaan sellainen perus jumputus ohimoilla. Tämä on mielenkiintoinen huomio, koska aiemmin uskoin elämän muuttuvan täydelliseksi ruusuilla tanssimiseksi, kun velkasumma laskee.
Kaiken maailman harhaluuloja sitä itsellään on ollut, kun velkoja vastaan on taistellut. Tiedostan, että on ollut kieroa ajattelua, mutta välttämätöntä sellaista, että selviää. Nyt kuitenkin ollaan tulossa tilanteeseen, että nämä harhat ei toimi enää. Tämä konkretisoituu nyt. Eli esimerkiksi, en osaa ajatella sitä palkkamäärää, mitä oikeasti saan, vaan jotenkin mun mielessä mun palkka on se noin 2700 euroa (eli käteenjäävä osuus. Käytännössä hitusen enemmän mitä pari vuotta sitten sain bruttona, nyt summa vaan netto, mutta pääkoppa ei näe siinä eroa). Tuosta summasta lähtee vajaa tonni siivuna velkoihin ja lopuilla pitää elää. Kamalan vaikea ajatella, että mikä se palkka oikeasti on. Menen aina hämilleni, kun katselen palkkanauhaa (siis jos katson ihan oikeaa palkkanauhaa, yleensä keskityn vaan appin kautta tulleeseen tietoon). Jotenkin se velkoihin menevä osuus on vähän kuin verot: ne nyt vaan kuuluu lähteä eikä sitä kyseenalaisteta. Koska siis enhän minä nyt voi tarvita saatikka ansaita enempää summaa vaan omaan käyttöön ja humputteluun. Elämän kuuluukin olla omalta kohdalta just ok pärjäämistä. Ei sen enempää. Tämä on se iso juttu tossa mielen rauhoittumisesta. Se, että kuussa "jää käteen" se noin 1700 euroa, niin on sellainen, mikä vähentää kiristystä pääkopassa ja jotenkin koen sen mulle "reiluksi" määräksi. Aivot nikottelee sitä vastaan, että kesän jälkeen käteen jää tonni enemmän rahaa. Se tuntuu jotenkin väärältä. En siis kirjaimellisesti osaa antaa aivojen ajatella sitä. Tulee oikosulku.
Sitten myös velan määrää en osaa ajatella. Tiedän, että kulutusluotto meni alle 5000e, joka on tietenkin iso saavutus, koska nyt on maksettu sitä yli 10000 euroa. Se on tosi nopeasti maksettu lopulta. Summa oli velkahaasteen alussa joku 13000 (eli olin vajaa 2000 e maksanut vuodessa) ja nyt reilussa vuodessa maksan sitten 13000 e, joka on oikeasti aika nopea tahti. Mutta mitä tekee mun mieli tässä vaiheessa, kun velka alkaa vähentyä sellaisiin inhimillisiin lukuihin. Se ei suostu noin "pientä" summaa miettimään. Mun mieli pakottautui katsomaan ja miettimään vain ja ainoastaan koko velkaa, joka on reilut 8000 euroa. Ja sitten "masennuin", kun tajusin kuinka pitkä matka on maaliin. Eli vähän niinkuin olisin ottanut takapakkia. Vielä viime kuussa osasin miettiä, että kulutusluotto on vajaa 6000e, mutta heti kun hypättiin alle 5000e, niin pääkoppa jumitti. En osaa selittää tätä nyt kovin hyvin, jos ollenkaan. Enkä osaa muuttaa mielessäni näitä asioita mihinkään päin. Luvut ovat ihan täysin samat kuin ennenkin ja suunnitelman mukaan mennään. Miten se mieli kääntää näin, että ei uskalla ajatella, että tästä olisi mahdollista selvitä.
Ehkä aivot tajuaa tätä pikku hiljaa. Kuitenkin haluaisin ajatella ja nauttia siitä, että tammikuussa kulutusluotto menee alle opintolainan (joka aloittaessa tuntui ihan älyttömältä tavoitteelta). Tässä olen mehustellut mielessäni, että voin ryhtyä "vyöryttämään" lumipalloa sitten pienemmästä velasta lähtien. Kyllä, näin lapsellisia ajatuksia sitä päähän on velkahaasteen aikana noussut. Että kuinka hieno hetki se on, kun maksaakin vauhdilla pienintä velkaa pois eikä isointa. Mitä jos en osaa nauttia tuosta hetkestä, joka todella konkreettisesti osoittaa sen, mihin olen päässyt lyhyessä aikaa? Että vaikka välillä tuo 1700e budjetti /kk elämiseen tuntuu massiiviselta, että pitäisi kituuttaa enemmän, niin silti olen onnistunut maksaa tosi paljon pois.
No, mutta joka tapauksessa asiat menee hyvin. Stressaaja hei, ihan oikeasti asiat menee hyvin. Pyrin pitämään itseäni ylpeänä siitä, että miten hienosti etenen ja kun kesä koettaa, niin velat alkaa olla taputeltu. Mielenkiinnolla jään odottamaan, että mitä mieli keväällä tuo ajatuksiin. Että mitä mietin sitten helmi-maaliskuussa kun kokonaisvelka on alle 5000e. Alanko sit laittamaan asuntolainan jonon jatkoksi. Haha. Sitä jos lähtisin laskemaan ja kirimään vauhdilla, niin varmasti ensiksi koettaisi stressiin kuoleminen kuin mikään velaton koti.
Olipa sekavaa ja varmasti joku ajattelee, että olen umpihullu. No, ihmiset jotka tietää mut, niin varmasti tämän allekirjoittaisi. Kuitenkin en usko olevani asian kanssa yksin. Voi olla, että jotkut ei tiedosta tätä mutta toiminta osoittaa, että sama mekanismi toimii. Pystyn heti nostamaan mieleeni yhden tai kaksi blogia, joissa huurupäissä maksettiin useampi kymmenen tuhatta euroa velkoja pois, mutta sitten homma jumitti tai jopa muuttui uudelleen velkaantumiseen, kun summat alkoi olla jo aika pieniä. Vielä enemmän löydän esimerkkejä niistä, jotka maksoi kaikki velkansa pois ja sitten kuitenkin parissa kuussa velkaantuivat uudelleen. Johtuuko se ihan vaan ja pelkästään siitä, että ihmiset tottuu asioihin ja muutokset (vaikka parempaan) on vaikeita toteuttaa. Vai jotenkin siihen velassa kierimisen turvallisuuteen. En tiedä. Mutta itse ajattelin kestää tämän epämiellyttävän olon kaikkine puolineen ja muuttua ihmisenä ja varsinkin rahankäyttäjänä pysyvästi.