22 elokuuta 2022

Ei sittenkään täydellinen?

Kun on ollut tarpeeksi tuuliajolla ja möhlinyt raha-asiansa ja sieltä on kerran ylös päässyt, niin sellainen ihminen tekee kaikkensa, ettei sinne koskaan enää takaisin mene. Menneistä on opittu ja tuollaisen jälkeen on koko loppu elämänsä täydellinen raha-asioiden hallitsija, ilman minkäänlaista mahdollisuutta mokata. Eihän kokemuksesta ja oppimisesta muuten olisi ollut mitään hyötyä. VÄÄRIN! Niin väärin koko ajatusmaailma. En pidä itseäni suorittajana (enemminkin pidän itseäni jääräpäänä, joka haluaa saavuttaa itselle tärkeän tavoitteen ja silloin ihan kaikki muu hämärtyy elämässä), mutta itselle on erittäin vaikea myöntää, että joskus kaikki ei olekaan niin hallussa.

Kuten tuossa lomapörinöissäni kirjoitin, niin olen ollut lomalla. Toki sen ensimmäiset pari viikkoa tein kaikkea sellaista, mitä oli jäänyt kesällä tekemättä: hoidin kaikkia velvollisuuksia sosiaalisista tapaamisista kouluasioiden ajan tasalle pääsemiseen. Lopulta saattoi sitten sisällyttää päivänsä täyteen urheilua, oli se sitten kiipeilyä tai tosi hienoa yleisurheilua. (Go Wilma ja muut!). Mitä tulee sitten, kun viimeinenkin kisalähetys hiljenee ja on vihdoin pakko rauhoittua. Mitä tulee, kun tämän vuoden puolella on kahdeksan kuukautta ollut koko ajan varpaillaan ja enemmän tai vähemmän stressissä töiden, koulun ja velanmaksun kanssa? Kyllä. Sitten tulee hiljaisuus ja tyhjyys. Ja mitä suurempi stressi, sitä suurempi ja pohjattomampi tyhjyys.

Sitä luuli, että sitä tyhjyyttä ja hiljaisuutta kaipaa. Ja kaipaakin. Ainoastaan se siirtymä on hankalaa.  Tänä vuonna tämä lomalle lasku on ollut erityisen haastavaa. Hiljaisuus ja tyhjyys on vähän pelottavia, joten on ollut pakko keksiä sijaistoimintaa. Olen käyttänyt paljon rahaa. Olin siis tälle elokuulle mitoittanut noin 200 euroa ekstrarahaa kesälomaa varten (kolmelle viikolle) ja nyt siitä on jäljellä 50 euroa. Pitää siis vähän säästellä, jotta viikonlopun menot vielä tuolla pärjää. En nyt pidä kamalana budjetin ylittämistäkään, mutta tuo loman tuoma tyhjyys aiheutti pienenmoisen rahallisen kriisin. Tuli valtava turhautuminen. Siis, että sitä rahaa joutuu katsoa ja loppukuusta aina vähän kiristellä. Elää niin kovan kurin alla, mitä tässä tulee itselleen pidettyä. Ei se arjessa haittaa, mutta lomalla nähtävästi kyllä. Teki mieli vetää kunnon överit, siis juuri sillä tavalla, kun näissä kaikissa 4D -dokkareissa, joissa rahalla yritetään ostaa itselle arvoa. Tuli pakottava tarve vaihtaa auto. Mennä kauppaan ja ostaa hitusen oman hintahaarukan yläpuolella oleva auto. Kyllä nyt yksi kattoikkuna tekee onnelliseksi. Teki mieli mennä kauppaan ja ostaa ihan kaikki ruoka sieltä. Kyllä itseensä ruoan ahtaminen onnelliseksi tekisi. Teki mieli varata lennot Berliiniin, laivamatka Viroon, automatka Tukholmaan ja kolmen viikon loma Uuteen-Seelantiin. Kyllä elämään löytyy täytettä, jos sitä vaan hakee jostain muualta.

En tehnyt noista mitään. Tai no, ostin pakastepitsan, suklaapatukan ja energiajuoman. En kuitenkaan ahtanut itseäni täyteen ruoalla siten, että olisin haljennut. Istuin kotona yllättävän surumielisenä. En yleensä koskaan ole masentunut tai varsinkaan toivottoman surumielinen. Jos jokin on elämässä vialla, niin se ei surkuttelemalla muutu. Nyt olin ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan yksinäinen. Jos ei ole rahaa, jolla lähteä muiden kanssa tekemään juttuja, niin jää välttämättä vähän ulkopuoliseksi. Surkuttelin itseäni pari tuntia. Todella kurjaa tuntia. Ihan kuin joku ankeuttaja olisi käynyt luona. Ei ollut mitään elämän tarkoitusta, kun ei rahaakaan voinut tuhlata. Sitten tein ainoan järkevän asian, mitä saatoin keksiä. Otin koirat kyytiin ja lähdin useaksi tunniksi luontoon. Siellä keskellä ei mitään, keskellä tyhjyyttä, alkoi olo pikkuhiljaa parantua.

Nyt olen päässyt yli lomanaloitusmasennuksesta, vaikka vähän takaraivossa huutaakin se tyhjyyden olo, mikä aiemmin oli. Ajatuksella, jos ei olisi töitä, ei minulla olisi mitään. Eihän asia näin ole, mutta ehkä käytän vähän liian paljon voimavaroja työntekemiseen. Tuleeko tämä sama olo ja vielä kymmenen kertaa pahempana sitten, kun vihdoin saan velkani maksettua? Sitten en enää tarvitse tätä työtä ja sitten ei tarvitse kuukausittain seurata miten velat vähenee. Tällainen oloko niille ihmisille on tullut, jotka ovat ensin taistelleet velkansa apinanraivolla pois, jotta ovat voineet vain velkautua vielä enemmän heti perään? Miten SIITÄ sitten selviää? Tällä kertaa huomattavasti vahvempi ajatus päässä oli vain se olotila, mikä kaiken holtittoman käytön jälkeen tulisi. En usko, että kestäisin sellaista krapulaa. Alkoholikrapula on jo äärirajoilla, että sitä kestäisi, saatika tuhlaamiskrapulaa. En missään nimessä. Onko tämä krapulanpelko tarpeeksi vahvana olemassa vielä sitten, kun periaatteessa millään tällä, mihin nyt käytän paljon aikaa ja energiaa, ei ole enää merkitystä?

Huh. En tiedä, että oliko tässä kenenkään lukijan mielestä mitään järkeä, mutta olen tähän elämän ikään mennessä huomannut, että vaikka kuvittelen olevani maailman omalaatuisin ihminen, joka yksin kokee tiettyjä asioita, niin loppujen lopuksi monessa asiassa olen ihan vaan tavallinen ihminen. Ja jos tämä ei kosketa ketään muuta, niin ehkä tämä olkoon muistutus itselleni.

Ja siis. No need to worry. Tämä oli vain parin tunnin pikainen romahdus. Ja toivottavasti iso askel eteenpäin siihen, että tajuaisin vähentää työssä vauhtia ja oppisin ymmärtämään, että sille velanmaksulle ei pitäisi antaa niin suurta huomioita. Velka ei ole kaveri, vaan sekin jättää minut noin vuoden päästä. Ei sellaiseen kannata kiintyä,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Velkahaaste 11/19

Tavoitteet vuosineljänneksittäin: 1. Budjetin rakennus ja maksusuunnitelma tehty Q1/22     Ok 2. Keittiövälineet maksettu Q2/22    Ok 3. Kul...